Koko yön sen ääni
palasi yhä uudestaan,
ja uudestaan lankeaa
tämä hiljainen, alituinen sade.
Mitä oikein merkitsen itselleni,
kun siitä täytyy muistuttaa,
huomauttaa
jatkuvasti? Onko niin,
ettei koskaan se keveys,
edes kovuus,
jolla sade lankeaa,
lupaa minulle
mitään muuta kuin tätä,
mitään vähemmän vaateliasta—
olenko oleva tuomittu
elinkautiseen levottomuuteen.
Rakas, jos rakastat minua,
makaa vierelläni,
Ole minulle kuin sade,
vapautuminen
väsymyksestä, typeryydestä,
innottomasta intohimosta.
Ole märkä
kelpo onnen kera.
The Rain
All night the sound had
come back again,
and again falls
this quite, persistent rain.
What am I to myself
that must be remembered,
insisted upon
so often? Is it
that never the ease,
even the hardness,
of rain falling
will have for me
something other than this,
something not so insistent—
am I to be locked in this
final uneasiness.
Love, if you love me,
lie next to me.
Be for me, like rain,
the getting out
of the tiredness, the fatuousness, the semi-
lust of intentional indifference.
Be wet
with a decent happiness.
Robert Creeley (suom. Pasi Niskanen 19. maaliskuuta 2009
